Ääni ei aina ole hiljaisuuden vastakohta. Ääni voi myös ulottua hiljaisuuden kuilun yli, kätkeä sen alleen. Ehkä minun musiikkini tapauksessa oli juuri niin. Loin sitä peittääkseni hiljaisuuden.Yksinkertaisesti kerrottuna kirja kertoo Adam Ankerista, säveltäjästä ja muusikosta, joka on menettänyt elämänsä tärkeitä ihmisiä enemmän kuin olisi tarvinnut. Tarina alkaa maasta poimitusta pinnistä, jonka kautta muistot ryöppyävät hänen mieleensä.
Uudessa-Seelannissa asuva Adam matkustaa menneisyyteensä askel kerrallaan. Ensin Krakovaan, sitten Ruotsiin ja sen aivan erityiselle saarelle. Ja menneisyys alkaa avautua Adamille askel askeleelta, kunnes hän löytää kaiken sen, jonka on joskus menettänyt.
Tiedän että juoniselostukseni kuulostaa hyvin typistetyltä. Se on juuri sitä, sillä en halua kirjoittaa juonta auki. Haluan että jokainen lukija saisi saman lukukokemuksen kuin minä. Oivaltamisen iloa ja uusia löytöjä. En halua kertoa yksityiskohtia, sillä ne ovat niin mielenkiintoisia, että jokaisen täytyy elää ne läpi itse.
Kuten rivien välistä voi lukea, minä pidin kirjasta.
Erityisesti pidin sen kerrontaratkaisusta. Minä-kertojasta, joka toi tarinaan aivan valtavan intensiivisyyden. Tämä ratkaisu imaisi ainakin minut lukijana mukaan ja minun oli vain pakko lukea eteenpäin.
Kertojaääni pääsee siis kirkkaasti ykköspallille, mutta ei tarina ja sen vähittäinen rakentuminen jää paljoakaan vähemmäksi.
Kirjan viimeisillä sivuille Olsson kertoo joutuneensa tekemään valtavan taustatyön erityisesti musiikkipuolen tietämyksen suhteen. Kirjaa lukiessa en olisi koskaan uskonut hänen rakentaneen kaiken sen aivan uuden tiedon pohjalta, niin uskottavasti kaikki se oli tarinaan saatu istutettua.
Mutta jottei tämä menisi pelkäksi kehumiseksi niin on minulla hieman kritisoitavaakin.
Mielestäni kirjan viimeisten osien kertojaäänen vaihtuminen ei ollut onnistunut. Se oli mielestäni liian suuri muutos ja tuli mukaan liian lopussa. Ehkä jos tämä toinen ääni olisi puhunut tasaisesti läpi koko kirjan omalla vuorollaan se olisi voinut onnistua. Nyt se tuntui vain niin...no, rikkovan sen intensiivisyyden, joka kantoi koko tarinan siihen saakka. Olisin halunnut lukea kirjan loppuun asti Adamin näkökulmasta...
Ja toinen kritiikki liittyy kirjan loppuratkaisuun. Tuntuu että lopussa tuli valtava kiire. Asiat kerrottiin liian nopeasti ja aivan viimeinen luku oli kuin irrallinen kaikesta muusta. Ehkä se oli tarkoitettukin niin, mutta minuun se ei toiminut. Muuten loistavasti kirjoitettu kirja loppui kuin seinään, aivan kuin oltaisiin hitaan kävelyn jälkeen otettu valtava loppukiri ja juostu niin kovaa kuin mahdollista. Olisin halunnut kävellä loppuun saakka...
Mutta pienoisista kritiikeistä huolimatta pidin kirjasta. Pidin todella paljon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti