Sanna Karlström: {taivaan mittakaava}

{taivaan mittakaava} oli hyvin voimakas runokokoelma, joka vaati hetken aikaa sulattelemista. Ja minä sulattelin sitä melkein viikon. Ja tämä arvio kokoelmasta on hyvin subjektiivinen ja avaan siinä aika pitkälti koko lukukokemukseni. Eli jos et halua pilata omaa vielä tulossa olevaa lukukokemustasi, sinun ei ehkä kannata lukea tätä pidemmälle.

Yhä kapenevat hartiat sinä loittonet / Sydämeni on tulitikkulaatikon kokoinen.

Löysin tarinan tytöstä, nuoresta naisesta ehkä, joka on menettänyt rakastettunsa, on tullut jätetyksi ja se on suurena kipuna kaikkialla hänessä ja hän haluaisi vain että tuo lähtenyt puoliso tietäisi miltä se kaikki tuntui, kuinka kipeää se kaikki teki. Alussa tyttö myös kyselee Jumalalta tai kohtalolta tai suurelta tuntemattomalta, miten sen nyt haluaakaan ilmaista, miksi näin tapahtui, miksi juuri hän, vaatii vastauksia siltä, joka siirtelee niitä elämän shakkilaudan pelinappuloita.

En tullut tähän jäädäkseni, / en ota kenkiä jalasta, / tulin puhumaan vuosien ylitse / ja shakkimestari kääntää pelilautaa: /valkoinen aloittaa. 

Nainen ottaa selviytymiskeinokseen yrittää hallita elämäänsä, suunnitella ja piirtää kaikki tarkasti, piirtää uusi kaupunki, uusi elämä, rakentaa uutta. Hänessä on kaksi puolta, se epävarma ja hukassa oleva nainen, mutta myös se pilkuntarkka arkkitehti, joka haluaa hallita elämää, suunnitella sen viimeistä piirtoa myöten. Ja kuitenkin myös arkkitehti alkaa haurastua, kuori halkeilee ja nainen joutuu ottamaan tuon arkkitehdin syliinsä, epäonnistumisen jälkeen lohduttamaan tuota vahvuutta itsessään, jota ei sitten ollutkaan.

Katso, mitä sinä olet tehnyt / piirsit kynnellä rintaani tien tarkasti kuin patologi / ja minä nauroin kunnes kaikkialla rasahteli, / nyt kaupunki on täsmällisesti arkistoitu / ja mahtuu sinun käsivarsiesi väliin.

Kontrolli pettää, arkkitehti hiipuu pois ja jäljelle jää vain tuo nainen, epävarmana ja surusta kipeänä. Ja hän haluaisi lohduttaa itseään, saada lohdutusta itse. Arkkitehdin katoaminen saa kaiken nousemaan esiin, hallinta ja kontrolli pettää ja muistot nousevat pintaan. Ja mieleen nousee äiti, joka ei rakastanut, joka ei osannut olla turvallinen, joka pelotti ja sai pelkäämään. Ja äidin rakkaudettomuus on kipuna hänen sisimmässään, mutta silti kerta toisensa jälkeen nainen palaa äidin luokse, palaa vaikka oli vannonut ettei enää koskaan. Ja äidin luona hän taantuu pieneksi tytöksi, puhuu kimeällä äänellä, myöntyy kaikkeen. Ja lopulta nainen seisoo kotitalonsa edessä eikä hänellä ole sinne avainta, hänen elämänsä valuu siellä muistojen talossa hukkaan, eikä hän voi sille mitään. Hän on itsensä ja minuutensa ulkopuolella.

Viisisataa kilometriä ei riitä mihinkään, / vaikka kiskot katkaistaisiin monesta kohtaa. / Ei se riitä etäisyydeksi: ikinä en tule sinne enää.   / Kai se on rakkautta, jos istuu matkalippu kourassa / Helsingin rautatieasemalla ja ajattelee omalla murteella.    /Haen junasta paikan, josta parhaiten näkee, / miten äiti hakee omaansa ikkunasta.

Ja sitten tyttö särkyy. Hän rukoilee ihmettä tapahtuvaksi, rukoilee että tapahtuisi edes jotain. Hän haluaa vain muutoksen, haluaa saada jotain. Eikä hän pysty enää ajattelemaan järkevästi, vaan ajatukset muuttuvat epämääräiseksi sotkuksi, hän sotkeutuu itsekin. Ja tulee lopullinen romahdus, hän tarvitsee apua ja hän erkanee itsestään, tarkkailee itseään ulkopuolelta ja halveksii, ajattelee että jääköön siihen, unohdetaan. Ja silti elää pieni toivo läheisyydestä, että joku rakastaisi. Ja tyttö viedään suljetulle osastolle tai psykiatriselle osastolle, miten sen nyt haluaakaan ajatella. Hän makaa tärkätyissä lakanoissa ja on turtunut itseensä, kaikkeen. Ja nainen saa avaimen, poika heittää sen hänelle parvekkeelta ja sitten tulee pilvetön ajanjakso elämässä, ennen syksyä ja kaiken lopullisuutta.

Olet rukoillut, / sormet soutaen toistensa hankaimissa / olet rukoillut airosi poikki. / Mitä vielä pyytäisit.

Sillä vaikka kuinka olisin toivonut, en löytänyt viimeisestä osasta toivoa, vaan se kertoo tytön elämän päättymisestä. Hän muistelee vielä entistä rakastettuaan, heidän matkojaan ei kaupungeissa, turistina olemista, patsaita ja karttoja. Ja lopulta hänen elämänsä muuttuu kuin pienoismalliksi, hän katsoo sitä kaukaa ja kaikki on niin pientä. Ja hän katsoo kuinka lapset katsovat pienoismallia lasin läpi, ovat niin innoissaan elämästä ja kaikesta. Ja lopulta tulee tuuli, joka vie kaiken  mukanaan, vain kaulaliina jää heilumaan tuuleen. Ja lopulta valokuvista rajataan ihmiset pois, elämä päättyy, ihminen katoaa, vain maisema jää jäljelle.

Lintu, taivas heti, / lintuisa / Voisitko liioitella pilvettömyyttä / ennen kuin pilvet kuin syksyinen tietyömaa tapahtuu.  

Kaunis, mutta surullinen tarina ja minä haltioiduin Karlströmin kielestä, hänen runojensa jokaisesta sanasta ja säkeestä. Ja siitä kuinka hän kirjoitti runojensa kautta tarinan tytöstä, joka särkyy ja runoissa on parasta se, että ne eivät kerro kaikkea, että rivien väliin jää niin paljon ja nuo tyhjät kohdat, tuo hiljaisuus kertoo joskus enemmän.

Pidin myös siitä, että runot eivät olleet liian vaikeita, ei sellaisia, joiden kohdalla olisin kokenut etten yksinkertaisesti ymmärrä. Mutta pidin siitä, etteivät ne myöskään olleen helppoja lukea, vaan minun piti lukea niitä yhä uudelleen ja uudelleen, sukeltaa säkeiden väliin, hakea merkityksiä, löytää tarinalle alku ja leijua sen mukana päätepisteeseen asti.

-------------

Ja jos haluat analyyttisemmän kritiikin kokoelmasta, sellaisen löydät täältä.