Lukupäiväkirja 2012

48. Sergei Dovlatov; Matkalaukku
Vain yksi matkalaukku mukanaan Sergei Dovlatov lähtee Neuvostoliitosta. Asetuttuaan New Yorkiin hän työntää laukun kaappiin ja unohtaa sen. Vuosien päästä hän löytää laukun jälleen ja avaa sen: paljastuu omituinen kokoelma tarpeettomia esineitä. Mutta jokaisella niistä on tarina
Ja loistavat tarinat ovatkin. Laukusta löytyivät suomalaiset kreppisukat, puolue-eliitin puolikengät, popliinitakki ja autonkuljettajan hansikkaat sekä muita mielenkiintoisia asusteita. Ja jokainen tarina on oma kurkistuksensa Neuvostovenäjälle. Osittain näen jokaisesta luvusta myös piirteitä nykyvenäjästä, joten pistää miettimään kuinka pitkälle sitä loppujen lopuksi on edes tultu.

Dovlatovin kieli on loistavaa ja kirjaa oli nautinnollista lukea.

47. Alexandra Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Angie on 27-vuotias ja päättää kuolla kuulaisana idoliensa Kurt Cobainin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin lailla ennen 28. syntymäpäiväänsä.
Siinä romaanin idea lyhyesti. Angie siis lähtee Suomeen kirjallisuudenopettajansa omistamalle paikalle ja aitoo löytää sieltä sitä jotain, mikä tekisi hänestä taiteilijan. Jotta hän voisi kuolla kuten idolinsa.
Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, ei suinkaan. Mutta enempää en kerro. Jokainen voi lukea kirjan itse.

Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on kirjan moniäänisyys. Sen kertojina on niin Angie itse, mutta myös Herra Possu, auto sekä talon kissa. Alussa tämä häiritsi minua suunnattomasti, mutta loppua kohden se alkoi tuntua aina vain normaalimmalta ja luonnolliselta. Ja se ehkä lopulta teki kirjasta mielenkiintoisen, sillä lelupossun havainnot maailmasta saattavat olla hieman erilaiset kuin ihmisen...

27 eli kuolema tekee taiteilijan on Salmelan esikoisromaani ja kehuttu sellainen.

46. Juha Itkonen; Kohti

Tuntuu, että kirjoitan usein tähän alkuun syyn miksi olen lukenut kyseisen kirjan. Niin nytkin.
Etsin Itkosen tuotantoa käsiini luettuani hänestä ensin monenmonta lehtihaastattelua. Niistä olen saanut hänestä jokseenkin sympaattisen ja maanläheisen kuvan. Ja sepä saikin kiinnostumaan myös hänen tuotannostaan. Ja vaikka Itkosta on kehuttu paljon, niin se ei aiheuttanut minulle häiritsevää ennakkoasennetta kirjaa kohtaan...kerrankin kirjailija, joka on niin normaali. Ei tee itsestään numeroa (tai ainakin sellainen kuva minulle hänestä on syntynyt).
Välähdys televisiokuvasta tsunamin runtelemasta Thaimaasta. Julia on siinä, kuvan vasemmassa laidassa, epäselvänä mutta elävänä. Vuosi sitten kadonnut Julia - tytär, joka jätti vain kirjeen pöydälle ja lähti.
Isä ja veli lähtevät joulun alla Thaimaahan tarkoituksenaan tuoda Julia takaisin kotiin. Kun perheenjäsenet viimein kohtaavat, aalto nostattaa pintaan elämän mittaiset jännitteet.
On helppo kritisoida toisen kirjoittamaa. Että ei niin omaperäinen idea. Tytär ja sisko katoaa. Hänestä näkyy välähdys uutisissa ja sinne lähtevät perässä isä ja veli.
Mutta aina ei tarvita niin omaperäistä ideaa. Ei jotain suurta ja järisyttävää. Joskus se tavallinen riittää. Jos osaa kirjoittaa, kuten Itkonen tuntuu osaavan.

Yli neljäsataa sivua ja aikaa kuluu vain muutama päivä. Siinä on sitä, mitä ihailen. Ja vaikka konkreettisesti ei tapahdu paljoakaan, avautuu lukijan eteen monikerroksinen kudelma jokaisesta henkilöstä ja nämä välähdykset avaavat taas hieman lisää nykyhetken tarinaa. Miksi he ovat juuri siinä ja miksi niin solmussa. Henkilöiden sisäinen maailma on voimakas ja vie mukanaan. Sinne vain sukeltaa mukaan.

Että ei Itkosta ole kehuttu turhaan. Nähtävästi itsekin yllyn kehumaan. Mutta se, miten hän solmii tämän näennäisesti yksinkertaisen kudelman kokoon tehden siitä niin monikerroksisen ja syvän. Sitä ihailen.

45. Marjo Näkki; Hepoa Tallinnaan

Täytyy tunnustaa, että kirjan nimi se houkutteli ensimmäisenä. Mielleyhtymä tiettyyn valkoiseen aineeseen oli varma ja sitähän siinä vähän haettiinkin. Jo kirjan nimi siis antaa viitteitä kirjan sisällöstä, huumori kukkii ja kielellä leikitään.

Yksinkertaisuudessaan kirja on STT:n toimittajan omakohtainen kertomus elämästään Tallinnassa kahden vuoden ajalta, jolloin hän toimi ulkomaan kirjeenvaihtajana. Sen jälkeen...enpäs kerrokaan.
Näkki kuvaa elämää tiedonvälityksen kulisseissa niin riemukkaasti, että välillä ei tiedä, lukeeko hykerryttävää mediasatiiria, kiinnostavasta näkökulmasta kirjoitettua kuvausta Baltian nykytilanteesta vai vetävää viihderomaania nuoren sinkkunaisen seikkailuista ulkomailla.
Siinäpä se yksinkertaisuudessaan vaikka hieman kyllä väittäisin takakannen liioitelleen. Kirja oli hyvä, täytyy myöntää. Ja nauroinkin usein. Välillä ihailin kirjoittajan kielenkäyttöä, sitä ilotulitusta, jota hän sai sanoillaan aikaan. Huumori oli onnistunutta ja kirjoittaja hallitsi sen, mutta välillä en tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä. Osa teksteistä oli, niin, ihan ok, mutta en aina saanut niistä kiinni. Onneksi kuitenkin enemmistö tekstistä oli sitä onnistunutta. Ja suurena plussana oli se, että kirjoittaja oli uskaltanut laittaa itsensä täysillä peliin. Siinä hän oli onnistunut ja sitä ihailin.

Ja lukisin Näkin tekstejä vielä lisääkin. Seuraavaa kirjaa odotellessa siis...

44. Silja Mäki ja Pirjo Arvola (toim.): Satu kantaa lasta

Kimmokkeen tämän kirjan lukemiseen sain koulusta, kun opettaja toi näytille kirjallisuusterapiaa koskevaa kirjallisuutta. Kirjastosta löysin samaisesta hyllystä myös tämän satuterapiaa käsittelevän teoksen.

Teoksessa perehdytään satuterapiaan sekä ennalta ehkäiesvänä että hoidollisena toimintana ja se on ollut ensimmäinen Suomessa ilmestynyt lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaa käsittelevä käytännönläheinen opas.

En tee teoksesta mitään syväluotaavaa analyysia. Totean vain, että se sai innostumaan kirjallisuus- ja satuterapiasta vielä enemmän. Teos on kattava katsaus satuterapian eri muotoihin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.

43. Nina Honkanen; Joka kymmenes vuosi
Kirja kertoo Ainon ja Pekan tarinan. He takaavat 1980-luvun lopulla Ainon vanhempien asuntolainan ja päätyvät lopulta sen makssajiksi. Parikymppiset opiskelijat joutuvat tilanteeseen, johon heillä ei ole koulutusta tai työkaluja. Mutta he eivät aio lannistua.
Tuttu asetelma. Niin monta lehdestä luettua haastattelua lainojen takaamisista ja niiden mukanaan tuomista painajaisista. Ei ehkä mikään erikoisin aihe romaanille, mutta takuuvarmasti aihe, joka on koskettanut monia suomalaisia.
Yhden suvun onnettomuus kasvaa yleiseen oikeuden ja kohtuuden etsimiseen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus pienen ihmisen taistelusta kapitalistisessa todellisuudessa, jossa ihmisyys on menettämässä arvonsa.
Kirjaa ei ehkä nosteta kirjallisuutemme kaanoniin, mutta sillä on oma paikkansa kirjallisuutemme joukossa. Se antaa äänen monelle unohdetulle takaajalle, joka kärsii ongelmiensa keskellä ehkä vielä tänäkin päivänä. Ja jotta teksti ei menisi aivan paatokselliseksi paasaamiseksi todettakoon vielä, että Honkasen teksti on sujuvaa ja tarina vei mukanaan. Loppu sai hymyilemään, kaikesta huolimatta

42. Riikka Ala-Harja: Tom Tom Tom
Kokko, 25-vuotias nuori nainen, joutuu yllättäen sen tosiasian eteen, että Afrikkaan neljäksitoista vuodeksi muuttanut isä palaakin takaisin. Hän ei kuitenkaan ole se suuri sankari, kapteeni Pitkätossu, jollaiseksi Kokko hänet nuorempana kuvitteli, vaan avuton ja sairas mies. Nyt, aikuisena, tytär joutuu vastoin tahtoaan tutustumaan isäänsä uudelleen. Puhekyvyttömän isän hoivaaminen herättää hänessä sekä ärtymystä että hellyyttä.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin takakansi ei antanut mitään valtavaa sysäystä siitä, että kirja pitäisi lukea. Aihe ihan ok, mutta ei niin erikoinen. Ja henkilökohtaisesti minua ärsytti se, että päähenkilöstä puhutaan sukunimellä, vaikka tulee se etunimikin tietoon. Mutta silti.

Suurin syy kirjan lukemiselle oli ehkä Ala-Harjan uutuusromaanin Maihinnousun aiheuttama kohu, josta voi lukea lisää esimerkiksi täältä. Halusin siis tutustua kirjailijaan paremmin, mutta kuitenkin ensin aikaisemman tuotannon valossa. Ja mikäs siihen sopikaan paremmin kuin kehuttu esikoiskirja Tom Tom Tom.

Kuten usein kohdallani tuntuu käyvän, niin myös tämän kohdalla, kirja ei heti alussa temmannut mukaansa. Jonkin aikaa mietin, jaksanko edes lukea kirjaa loppuun saakka. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että odotin seuraavaa hetkeä, jolloin pääsen kirjaa lukemaan. Se vei kuitenkin mukanaan.

Tarinaa enemmän pidin Ala-Harjan tyylistä kirjoittaa kuin itse tarinasta. Kieli oli upeaa ja sen tajunnanvirtamaisuus vei mukanaan. Upeat ajatuskulut ovat kirjan voimavara ja tämä oli yksi suurimmista plussista kirjan kohdalla. Eikä se tarinakaan ihan huonoimmasta päästä ollut. Kannattaa lukea.

Ja ehkä itsekin luen vähitellen Ala-Harjan muutakin tuotantoa, Tom Tom Tom ainakin nosti odotukseni korkealle.

41. Kreetta Onkeli; Kutsumus
Kutsumus ei ole taivaankappale, joka lähestyy kirjailijaa valon nopeudella. Kirjailijaksi ei synnytä. Kirjailijaksi ajaudutaan. Elämä tekee sen ihmiselle. Tai ihminen tekee elämästään sellaisen, ettei voi kuin kirjoittaa.
 Idea oli mielenkiintoinen. Ja ainahan kirjoittavaa ihmistä kiinnostaa kirjoittamista käsittelevät kirjat. Ja kun tämä nyt sattui kirjastoautossa olemaan silmien edessä niin pakkohan se oli lainata.
Iskevistä lauseistaan tunnettu Kreetta Onkeli myöntää Kutsumuksessa kirjailijan ammatista kaiken: varastamisen, mielijohteet ja hatusta vetämisen.
En ole varma iskikö Onkelin kirjoitustyyli minuun. En vain oikein saanut siitä kiinni. En vain saanut. Ehkä se on se muiden ihaileman runsaiden päälauseiden (ja vain niiden) käyttö. Se häiritsi, olkoon kirjailijan tehokeino tai ei.
Haluatko kirjailijaksi? Luen ensin Kutsumus.
Olen ehkä tosikko tai jotain, mutta odotin jotain enemmän. Sinänsä kirja sisälsi takuuvarmasti kirjailijan elämään liittyviä asioita ja kuvasi välillä niitä ihan hauskastikin. Mutta sitli jäin vähän kylmäksi. En vain saanut otetta kirjasta. Voin sanoa, että ihan hyvä, mutta muuta? Enpä oikeastaan.

40. Masha Gessen; Kasvoton mies, Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi

Sanotaanko näin, että oli melkoisen tuhti annos Venäjää, mutta ennen kaikkea Putinia. Myönnän, että jossain vaiheessa lukeminen alkoi tahmata. Ehkä olin vain niin väsynyt, opiskelut ja kaikkea, mutta loppupuolikas tuli taas ahmittua muutamassa päivässä.
Uuden ja ainutlaatuisen lähdemateriaalin varaan rakentuva kuvaus "kasvottoman" miehen säälimättömästä vallankäytöstä auttaa ymmärtämään, miksi Putinin Venäjä koetaan uhkana myös venäläisten parissa. Entä onko Putinin vallalla tulevaisuutta? Teos antaa perusteltuja aineksia kun pohditaan tätä Venäjän lähitulevaisuuden tärkeintä kysymystä.
En lähde tässä erittelemään sisältöä sen kummemmin. Kukin olkoon haluamaansa mieltä Venäjän nykyhallinnosta ja Putinista. En siis lähde esittämään tässä tilanteessa myöskään omia ajatuksiani. Mutta sanotaanko näin, että kirja vahvisti omia mielikuviani ja antoi uutta perspektiiviä moniin asioihin. Siinä se näin lyhykäisyydessään.

Ne jotka ovat kiinnostuneita Venäjän nykytilasta ja siihen vaikuttaneista historian tapahtumista, tämä kirja on hyvä tietopaketti luettavaksi. Ja tämän jälkeen on taas kiitollinen olo siitä, että on syntynyt Suomeen ;)


39. Anja Snellman; Ivana B.
Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat.
Ivana B:n kerrotaan olevan kirjailijan raju purkaus, monologi taiteen tekemisen ehdoista ja laulujen lunnaista. Kyse on tietenkin kaunokirjallisesta teoksesta, fiktiosta, mutta lukiessa on hyvin vaikeaa pitää Snellman poissa kirjan kirjailijan hahmosta.

Snellman maalaa mielestäni osuvasti kuvaa nykypäivän julkkistyrkystä, joka tekee itsestään brändin ja jonka suurin unelma on tulla tunnetuksi, hinnalla millä hyvänsä. Jokainen meistä luultavasti tietää kyseiset tapaukset. Vastapuolena Ivana B:lle on sitten tämä keski-ikäinen kirjailija, jonka kirjoja on kyllä myyty, mutta joka ei ole niin mediaseksikäs ei haluttu vieras tapahtumissa. Rakennetaan jako vanhan koulukunnan kirjailijoihin ja halveksuvasti viitataan näihin nykypäivän wannabe-kirjailijoihin.
Kirjalliseen työhönsä keskittynyt taiteilija joutuu turvautumaan terapiaan saadakseen mielenrauhansa takaisin, sillä nuoren tiesminkäalun suoraviivainen röyhkeys pakottaa miettimään ja muistelemaan oman pitkän uran vaiheita ja pettymyksiä. Niitä haavoja ja erikoislaatuista herkkyyttä, josta taiteessa pohjimmillaan on kysymys.
Minä-kertoja, kirjan hahmona keski-ikäinen naiskirjailija...asetelma on tehty varmasti tiedostaen sen seikan, että lukijan on hyvin vaikea pitää kirjailija itse erossa fiktiivisestä tarinasta. Monta kertaa huomasin itse ajattelevani juuri Snellmania kirjan kirjailijan hahmoon..siitä ajatuskulusta ei vain päässyt eroon.

Jäinkin miettimään onko tämä kirja Snellmanin puheenvuoro, hänen henkilökohtainen mielipiteensä nykypäivän julkkistyrkyistä? Suvi Ahola kirjoittaa HS:n kirja-arvostelussa, että jos Ivana B:tä lukee rinnan Ritva Haavikon toimittaman Miten kirjani ovat syntyneet 4 teoksen kanssa, huomaa etteivät ne ole kaukana Snellmanin omista kokemuksista.

Eikä se tietenkään tee kirjasta huonoa, onhan jokaisessa teoksessa aina jotain kirjoittajasta itsestään. Joskus vain jää miettimään, milloin on liikaa...


38. Katherine Pancol; kilpikonnien hidas valssi

Luin jokunen aika sitten "sarjan" ensimmäisen osan, joka kirvoitti hieman kaksijakoisia mielipiteitä. Toisaalta kirja oli ihan hyvä. Sitä oli mukava lukea, enkä halunnut jättää keskenkään. Toisena ääripäänä kirja oli venytetty aivan turhan pitkäksi ja henkilöhahmoja kirjassa oli aivan liikaa.

Samoilla linjoilla kulkee myös tämä toinen romaani, jossa Josephine on ensimmäisen menestysromaaninsa julkaissut kirjailija. Halki koko kirjan Josephine kuitenkin epäröi koko kirjoittamisensa suhteen. Seuraavan kirjan ideaa ei vain tunnu löytyvän.
Tämä kirja on elämän myrsky. Polttava suudelma juuri siltä ihmiseltä, jota ei pitäisi suudella. Käsivarret, jotka kietovat syleilyyn tai tappavat. Huolestunut, mutta niin charmantti mies. Vapiseva nainen täynnä kiihkeää toivoa.
Jos ensimmäisessä osassa keskityttiin Josephinen kasvamiseen ihmisenä, irtaantumiseen äitinsä ja sisarensa otteesta ja oman tiensä löytämiseen, niin tämä toinen osa oli ottanut mukaan rakkauden ja dekkarin piirteitä. On murhia ja niitä selvitteleviä poliiseja.

Jos olen ihan rehellinen, niin kirjaan on ahdettu aivan liikaa tavaraa. On haluttu ottaa kunnon rikosromaanin piirteitä, filosofista pohdintaa, historiaa, romantiikkaa ja niin edespäin. Tuloksena on suloinen sekasotku, joka väsyttää lukijansa vähitellen. Ja kuten ensimmäisenkin osan kohdalla kritisoin kirjan pituutta, kritisoin myös nyt. 750 sivua on vain aivan liikaa. Kirja olisi toiminut hyvin keskittyen vain muutaman keskeisimmän henkilön elämään ja käytten heitä fokalisoinnissa. Nyt äänessä olivat myös sisaren kummin kaimakin eikä sille olisi ollut mitään tarvetta.

Kirjan sisälehdellä lupailtiin, että kolmas osa ilmestyy suomennettuna keväällä 2013. Kriittisestä arviosta huolimatta taidan sen lukea. Pitäähän minun saada tietää, mitä henkilöille käy...


37. Andreï Makine; Vera [la femme qui attendait]

Olen hieman kahden vaiheilla voinko ajatella Makinen olevan yksi parhaimmista nykyvenäläisistä kirjailijoista, sillä hän kyllä on venäläissyntyinen, mutta hänen nykyinen kotimaansa on Ranska. Mutta ehkä sitten kuitenkin. Jotain niin venäläistä kirjasta lötyyy, etten osaa sitä ranskalaisenakaan ajatella..
Nuori kirjailija ja kansanperinteen tutkija matkustaa 1970-luvun puolivälissä Vienanmeren rannoille kirjoittaakseen paikallisista tavoista ja uskomuksista. Hän päätyy syrjäiseen kyläpahaseen, jonka harvat asukkaat ovat iäkkäitä sotaleskiä. Kylässä asuu nuorempikin nainen, Vera, jonka elämäntarinan mies kuulee muilta.
 Tätä ennen kirjan on kerrottu olevan ehdottoman rakkauden ylistys. En tiedä kuinka myyvää se on, sillä itse välttelen suoranaisia rakkauskertomuksia kaikin tavoin. Rivien välissä ja niilläkin rakkautta saa kyllä olla, mutta kuitenkin. Joten maininta rakkaudesta ei minua saanut kirjasta innostumaan vaan tuo syrjäinen kyläpahanen, jollaisia Venäjältä löytyy vaikka kuinka.
Veran persoona kiehtoo nuorta tutkijaa - nainen on aistillinen, salaperäinen, saavuttamaton. Mies alkaa selvittää Veran menneisyyttä, josta paljastuu monta uutta asiaa.
 Niin. Tuo rakkaustarinahan oli itselleni se sivuseikka, kaunis sellainen kylläkin. Mutta Vera, joka menetti rakastettunsa 16-vuotiaana tämän lähtiessä sotaan, on kaunis kuva ikuisesta rakkaudesta ja uhrautuvaisuudesta, jollaista on enää vaikea löytää. Onneksi tuo kuva saa tarinan edetessä myös säröjä.
Kirja on tarina naisesta, jonka elämä on ikuista odottamista. Se on lukunautinto, ehdottoman rakkauden hieno ja ajaton kuvaus. Sitä on verrattu Tolstoin kertomuksiin. Andreï Makine on hänkin jo lukijoiden ihailema ja rakastama klassikko.
Itse nautin eniten syrjäisen kylän kuvauksesta, sen elämästä ja ihmisistä. Se on jotenkin niin kotoista ja itselleni läheistä, olenhan matkannut Venäjän Karjalan syrjäkylillä jo useamman vuoden ajan. Nuo kirjan henkilöt tuntuivat niin tosilta omien kokemuksieni ja kohtaamieni ihmisten jälkeen.

Ja ehkäpä etsin käsiini lisää Makinen tuotantoa..


36. Sergei Dovlatov; Meikäläiset
Meikäläiset seuraa Sergei Dovlatovin suvun tarinaa vallankumousajan Vladivostokista 80-luvun New Yorkiin. Teos ei ole tavanomainen sukukronikka vaan eräänlainen kirjallinen perhealbumi, sarja muotokuvia kirjailijan sukulaisista, joiden kohtaloissa heijastuu Venäjän ja Neuvostoliiton historia.
 Täytynee heti ensalkuun sanoa, että tämä oli yksi parhaimmista nykyvenäläisten kirjailijoiden kirjoista, joita olen lukenut. Takakannessa Joseph Brodsky toteaa, että Dovlatov on ainoa venäläinen prosaisti, jonka teoksia ei jätetä kesken. Tuohon kommenttiin en täysin yhdy, olen lukenut monia loistavia nykyvenäjän prosaisteja, joiden teoksista olen pitänyt todella paljon, mutta siinä Brodsky osuu naulan kantaan, että tätä teosta ainakaan ei halunnut jättää kesken.

En tiedä aukeaako kirja sellaisille, jotka eivät ole kiinnostuneita Venäjästä tai eivät ole tietoisia neuvostoajoista ja sen eriskummallisuuksista. Mutta itse sain nauraa useaan otteeseen Dovaltovin kirjoittaessa Neuvostoliitosta ja sen käytänteistä. Tässä pieni viittaus lehdistöön:
Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta. Neuvostoansa (=Neuvostokansa), Komunistit kannattavat puolueen katkaisua (=ratkaisua), Ylipällikön käsky (=Ylipäällikön).
Tai sitten viittaus Venäjän surullisen kuuluisaan äänestämiseen ja vaalituloksiin:
Muistimme on valikoiva - kuin vaaliuurna.
 Tai sitten loistava pätkä kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kuinka totta tämä onkaan ollut:
Ihmisiäkään ei enää teloitettu. Eikä edes vangittu. Tai vangittiin kyllä, mutta harvoin. Ja sitä paitsi todellisten tekojen tai vähintään varomattomien lausuntojen vuoksi. Siis syystä. Eikä kuten ennen. Tästä huolimatta kaikki oli paremmin Stalinin aikaan. Stalinin aikaan julkaistiin kirjoja, sitten ammuttiin kirjoittajat. Nyt kirjailijoita ei enää ammuta. Kirjoja ei enää julkaista.
Dovlatov oli hyvin neuvostokriittinen kirjailija ja ehkä juuri tästä syystä hän ei saanut kotimaassaan julki kuin kaksi novellia. Lännessä sen sijaan ilmestyivät aluln perin kaikki hänen teoksensa.


35.  Jevgeni Griskovets; Joet
Jäälautta lipui sillan alle, ja minä juoksin toiselle puolelle ja katsoin kauan, kuinka lakkini purjehti jäälautalla. Jää rymisi, särkyi, oli paljon liikettä ja jäiden lähdön maisema vaihtui lakkaamatta, mutta näin pitkään, miten vanha lakkini purjehti alas jokea pienenpienenä pisteenä. Miten pelottavaa olikaan nähdä miten lakkini, tuo tuttu ja turvallinen, yksinkertainen esine, muuttui yhtäkkiä osaksi mahtavaa luonnonvoimaa.
 Grskovets oli minulle aivan uusi tuttavuus, mutta kirjan takakansi kertoo hänen olevan Venäjän nykykirjallisuuden suosituimipia nimiä. Mikään ei tietenkään voita mestareita kuten Dostojevski ja kumppanit, mutta on erittäin mielenkiintoista tutustua myös naapurimaan nykykirjallisuuteen.

Joet on kertomus muistoista, lapsuudesta siperialaisessa pikkukaupungissa. Kirjan päähenkilö, sen minä-puhuja muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja ennen kaikkea Siperiaa. Henkilöstä lukija ei saa tietää nimeä, ei ikää ei mitään faktoja, mutta yllättävää kyllä, se ei haitannut lukemista eikä tarinaan eläytymistä.
Taakse jääneessä kotikaupungissa joki virtaa järkähtämättömästi eteenpäin, mutta lähtijä saa mukaansa vain ajan saatossa muotoaan muuttavat muistot.
Kirjassa lukijan silmien eteen maalataan kaunis kuva Siperiasta. Maalauksellinen, mutta kuitenkin niin realistinen. Siitä on turhat ylisanat pois ja kirjassa keskitytään, niin, itse Siperiaan kirjan päähenkilön muistojen kautta.

On vaikea sanoa jotain tyhjentävää arviota kirjasta. Se teki minut iloiseksi. Se oli kaunis ja viaton. Mutta se oli kuitenkin realistinen. Se oli niin todellinen pala Venäjää, että tunnistin niitä tuttuja piirteitä sieltä, vaikken oli päässyt lähimaillekaan Siperiaa. Ehkä jonain päivänä vielä...tämä kirja ei ainakaan helpottanut asiaa ;)


34. Katherine Pancol; Krokotiilin keltaiset silmät

Tämä kirja kuuluu kategoriaan luin tästä hyvät arvostelut ja löysin sen sitten sattumalta kirjaston hyllystä...Tämän kategorian kirjoja on tuntunut olevan viime aikoina enemmänkin ;)
Krokotiilin keltaiset silmät sijoittuu Pariisiin, mutta kirjassa on silti myös krokotiileja. Se on tarina ihmisistä, naisista ja miehistä. Siitä mitä olemme, mitä haluaisimme olla ja millaisiksi saatamme jonain päivänä tulla. Se on tarina valheesta. Mutta se on myös tarina ystävyydestä, rakkaudesta, toiveista, pettämisestä, rahasta ja unelmista. Se on tarina täynnä naurua ja kyyneleitä. Se on aivan yksinkertaisesti tarina elämästä. 
Kirja oli hyvä. Sen jaksoi lukea seitsemästäsadasta sivustaan huolimatta. Osan henkilöistä olisi kuitenkin mielestäni voinut jättää pois. Useampi henkilöistä kuului mielestäni sivuhenkilöiksi, joiden elämän yksityiskohdat ja näkökulmat olisi voinut aivan hyvin jättää pois ja tarina olisi silti pysynyt yhtenäisenä ja kiinnostavana.

Pancolin kieltä ei ole kehuttu turhaan ja itsekin voin antaa siitä mielelläni kehuja. Eri henkilöt oli myös eroteltu loistavasti erilaisella kielellä ja kyseisille henkilöille ominaisilla piirteillä.

Sen verran kirjasta tykkäsin, että laitoin varaukseen myös kirjan jatko osan Kilpikonnien hidas valssi. Sivuja tuossakin näyttäisi olevan 750 joten kirjailija ei ainakaan ole vielä innostunut tiivistämään kerrontaansa...


33. Merrill ja Virginia Womach, Mel ja Lyle White: Tulessa koeteltu
Herätessään kiitospäivän aamuna vuonna 1961 Merrill Womach oli komea, energinen mies, joka eli kiihkeästi mukana liike-elämässä ja oli suosittu konserttilaulaja. Hänen vaimonsa ja kolme lastaan rakastivat häntä. Mutta tuona iltapäivänä tapahtui onnettomuus, joka muutti täysin hänen ja hänen vaimonsa Virginian elämän suunnan ja tarkoituksen.
 Kirja kertoo Merrillin lento-onnettomuudesta ja siitä seuranneesta elämänmuutoksesta. Merrill kävi läpi neljäntoista vuoden aikana yli viisikymmentä leikkausta, joissa hänen täysin palaneet kasvonsa ja kätensä muovattiin täysin uusiksi. Kirja kertoo tapahtumat myös vaimon näkökulmasta ja hänen kärsimyksistään miehensä rinnalla.. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea kertomus siitä miten Merrill ja Virginia löysivät yhteisissä kamppailuissaan lujan uskon Jumalaan. Usko auttoi heitä kestämään sellaista, josta vain harvat selviävät.

Kirja oli hyvä. Luin sen melkein yhdeltä istumalta eräänä päivänä viimeisinä lomapäivinäni. Sitä ei vain voinut laskea käsistään!


32. Hanna Tuuri; Orapihlajapiiri
Elämälleen uutta suuntaa etsivä Kirsi päättää jättää tutut ympyrät ja muuttaa vastaanhangoittelevan murrosikäisen tyttärensä Annin kanssa Kuopiosta Irlannin maaseudulle, Knockamurran yhteisöön.
Kirjastoauton suppeammasta valikoimasta tämä kirja sai puhuttua itsensä matkaani. Muutostarinathan ovat aina kiehtovia ja ulkomaille muuttokin kiehtoo, ja Irlanti. Esimmäisten sivujen kohdalla en ollut varma jatkanko, mutta eteenpäin lukeminen kannatti.
Kirsi aloittaa työn kehitysvsmmaisista asukkaistaan huolehtivassa yhteisössä ja tutustuu paitsi muihin Knockamurralaisiin myös sympaattiseen Antoniin.
Pakollinen viittaus romantiikkaan, kyllä vain. Mutta se on onneksi täysin sivuseikka...
Mutta kumpi lopulta sopeutuu uuteen elämään helpommin, elämänmuutosta kaivannut Kirsi vai muuttoa kiivaasti vastustanut Anni?
Kirjan tapahtumat kerrottiin vuorotellen Kirsin ja Annin, äidin ja tyttären, näkökulmasta. Se toimi ja kirjailija oli onnistunut myös teini-ikäisen tytön kielen kanssa, teksti oli uskottavaa ja luontevaa kun siihen ei sen kummemmin kiinnittänyt huomiota.

Jostain lehdestä olen lukenut Tuurin kolumneja ja tiesin taustoista ja asumisesta Irlannissa, joten kirja ei sinänsä tuonut yllätystä mukanaan. Orapihlajapiirissä Tuuri  maalaa hyvin realistisen mutta myös kiehtovan kuvan Irlannista. Sen nummille kun pääsisi itsekin kävelemään...

Pienen miinuksen annan kirjan lopusta. Se olisi voinut loppua toisin...


31. David Nicholls; Sinä päivänä
Emma ja Dexter tapaavat Edinburghissa 15.7. 1988. Missä  he ovat kaksikymmentä vuotta myöhemmin - ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut matkalla sinne?
Jokunen aika sitten eräässä blogissa kehuttiin tätä kirjaa, mutta en silloin innostunut siitä sen kummemmin. Kirjastossa se sitten seisoi siellä palautettujen kirjojen hyllyssä ja päätin sitten lainata sen, muistinhan sitä kehuttaneen aikaisemminkin. Ja idea kirjalla oli loistava, joten mielenkiinto heräsi samoin tein.
Dexter, 23, haluaa elää elämänsä täysillä, mutta ilman mitään sotkuja ja hankaluuksia. Niin, että jos joku vain sattuisi ottamaan valokuvan, se olisi tyylikäs valokuva.
 Kirja kattaa 20 vuotta Emman ja Dexterin elämästä. Se kertoo aina saman päivän tapahtumista joka vuodelta. Pyhän Swithinin päivä, 15.7. Aluksi mietin tekeekö se kirjasta jotenkin hankalan luettavan, tarinasta jotenkin irrallisen, mutta näin ei todellakaan käynyt. Niinhän sitä sanotaan runouden kohdalla, että tauot ja hiljaisuus puhuvat joskus jopa enemmän, näin voi olla myös proosan kohdalla. Kuvasta tuli ehjä vaikka vuoden muut 364 päivää jäivätkin käsittelemättä.
Emma, 22, vakuuttaa itselleen, että jutun juju on olla rohkea ja peloton ja tehdä jotain tärkeää. Ei nyt välttämättä muuttaa koko maailmaa, mutta ainakin jotain pientä.
 Kaksi erilaista ihmistä, kaksi erilaista elämää. Loistavasti punottu tarina, joka pitää otteessaan. Se on vain pakko lukea...


30. Lina Ben Mhenni; Tunisialainen tyttö

En ehkä olisi koskaan kiinnittänyt huomiota koko kirjaan, mutta luettuani vähän aikaa sitten Korpiolan ja Nikkasen Arabikevään mielenkiinto heräsi.
Arabikevään aikana Lina Ben Mhenni matkusti ympäri Tunisiaa dokumentoimassa vallankumouksen vaikutuksia tavallisiin kansalaisiin. Kirja on raportti hänen kokemuksistaan: siitä, mitä virallinen media ei uskaltanut tai voinut kertoa. Teos käsittelee muun muassa naisten oikeuksia, mielipidevaikuttamista ja median vapautta.
 Kuten jo Arabikeväässä tässäkin kirjassa nostetaan esille sosiaalisen median voimaa kun sitä osaa käyttää oikein. Ja mitä ovia se avaa kun hallituksen sensuuri ei pysty enää ulottumaan kaikkialle.

Kirja oli nopeasti luettu. Sen 64 sivua pitivät sisällään kyllä paljon faktatietoa, mutta se ei ollut kovinkaan teoreettinen teos vaan keskittyi enemmän juuri kirjoittajansa persoonaan. Ei sen puoleen, en kiellä bloggaamisen, twiittaamisen tai facebookin voimaa. Niiden avulla saa paljon aikaan, sen taisi opettaa arabikevät viime vuonna.

Kiinnostavaa on että Ben Mhenni oli vuonna 2011 ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, on saanut muutaman muun palkinnon tai kunniamaininnan, kuten Bob Award -blogipalkinnon.


29. Monika Fagerholm & Martin Johnson; Meri

Neljä lyyristä esseetä, jotka veivät mukanaan. Joku enemmän kuin toiset, mutta jokaisen luin ahmien.
Meri ei ole kuin ihminen. Meri puhuu totta. Meri ei koskaan rauhoitu. Tämä on kirja merestä. Ja meistä.
Kirjaa oli mielenkiintoista lukea. Jo meri aiheena on sydäntäni lähellä, onhan siinä jotain kiehtovaa. Jotain suurta ja hallitsematonta. Mutta mielenkiintoisen kirjasta teki myös se että kirjassa historia ja tiede, haastattelut ja reportaasit sekoittuvat henkilökohtaiseen, fakta liukuu fiktioon.

Pitkälle luin kirjaa vain eteenpäin ajattelematta neljän eri esseen aiheita; Katastrofi, Veden alla, Labyrintti ja Yksinäisyys.  Kuten sanottua esseiden tyyli oli tavallisuudesta poikkeava ja aluksi en edes huomannut koska alkoi uusi essee. Joten sitten piti palata taaksepäin ja lukea tekstiä myös otsikkonsa alla ja se antoi uuden ulottuvuuden. Hieman hankaluuksia tuotti myös se, etten tiennyt kumman kirjoittajan kirjoittamasta tekstistä oli kyse. Usein yritin päätellä rivien välistä kirjoittajaa, mutta toisaalta tämä ehkä oli sivuseikka esseiden kohdalla. Ja ehkä näin kirjoittajat olivat myös tarkoittaneet.

Takakannessa Ulrika Milles kirjoitti Dagens nyheterissä, että siitä on kauan kun on lukenut kirjan josta olisi pitänyt yhtä paljon. Minun täytyy melkein olla samaa mieltä...


28. Venla Hiidensalo; Mediahuora

Hiidensalo oli keväällä koulussa vieraana ja sen kautta sitten kiinnostuin myös kirjasta. On aina mielenkiintoista lähteä lukemaan kirjaa, jonka kirjailijan on tavannut.
Mustan huumorin sävyttämä hektinen sukupolvikuvaus nykypäivän mallikansalaisesta ja median laeista.
Kirja oli hauska. Siinä parodioitiin loistavasti mediamaailmaa ja toimittajan työtä, toimittajan roolia mediamaailmassa. Kirjasta kuultaa hyvin kirjoittajan oma ammattitaito, onhan hän aikakauslehtiin kirjoittava vapaa toimittaja.

Kuitenkaan kirjasta ei jäänyt paljoakaan käteen.
Olihan se hyvin kirjoitettu, musta huumori puri ja karikoidut hahmot olivat loistavasti luotuja. Mutta sen luettuani olo oli hieman, no, tyhjä.

Sadan sivun jälkeen toivoin, että kirjassa tapahtuisi jotain. Nyt yli 400 -sivuisen kirjan olisi voinut mielestäni lyhentää melkein puolella, ainakin oman lukukokemukseni jälkeen tämä tunne jäi päälimmäiseksi.

Erityisen plussan haluan antaa kuitenkin loistavasta lopusta, joka kylläkin laittoi miettimään hetkeksi aikaa..lue itse niin tiedät mitä ;)


27. Lilly Korpiola & Hanna Nikkanen; Arabikevät

Tämän kirjan löysin luettavakseni koulussa olleen luentosarjan kautta ja muutamassa lehdessäkin olleen maininnan innoittamana.
Onko koko kansannousua edes olemassa, jos kukaan ei twiittaa siitä?
Loistava lähtökohta pohdinnalle! Tämä ei tietenkään ole koko pointti kirjassa, mutta mielenkiintoinen osa sitä kylläkin. Korpiola ja Nikkanen kiersivät vuonna 2011 eri puolilla Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-itää keräämässä materiaalia teokseen, joka antaa äänen alueen asukkaille ja auttaa ymmärtämään sen ajankohtaisia tapahtumia. Onhan käsite arabikevät pyörinyt itsekunkin huulilla silloin, ja vielä edelleenkin.
Kirja pureutuu arabimaissa tapahtuneiden vallankumousten syihin, seurauksiin sekä median rooliin tapahtumissa. Teos käsittelee ilmiöitä eri teemojen, kuten sosiaalisen median, naisten aseman ja geopoliittisten syiden kautta.
Kirja oli helppolukuinen asiapitoisuudestaan huolimatta. Se herätti kiinnostusta Lähi-idän kansannousuja kohtaan. Miettimään naisten asemaa ja sosiaalisen median voimaa, voimaa jopa syrjäyttää valtamedia. 


26. Maria Peura; Antaumuksella keskeneräinen

Kirja, josta olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta en silti oikeastaan osaa kirjoittaa siitä paljoakaan. Aluksi pohdin onko mielekästä lukea kirjaa, joka kertoo erään kirjoittajan kirjoittamisprosessista. Saihan ko kirja alkunsa kun Peura osallistui Teatterikorkeakoulussa kurssille, jonka tarkoituksena oli tutkia sitä mikä estää kirjoittamisen.

Kirja tuli hyvään saumaan. Olinhan itse ollut jumissa tekstini kanssa melkein kaksi kuukautta. Kynnys jatkaa kirjoittamista oli niin korkea ja koin, etten saanut tekstiin sitä mitä olisin halunnut.
Itsesensuurin kohtaaminen alkoi tuottaa monenlaista materiaalia. Mistä häpeässä, syyllisyydessä ja itsen kohtaamisen pelossa on kysymys? Onko pelko jopa hyvä opas? Mitä enemmän pelottaa, sitä varmemmin voi tietää katsovansa kohti jotakin joka on totta. Entä miten rohjeta ja pystyä kirjoittamaan kohtaamansa sanoiksi?
Ihailin kirjassa sitä, että Peura toi niin avoimesti esille oman keskeneräisyytensä. Se toi myös lohtua. Joku muukin huutaa lapsilleen. Tahtoo vain kirjoittaa. Kaivelee menneisyyttään. Miettiin kirjoittamistaan, taidetta.
Tämä kirja on tarkoitettu kaikille niille jotka halajavat uskaltaa kirjoittaa, kaikille niille jotka kamppailevat taiteenteossa totuudellisuuden kanssa. Ja kaikille niille, jotka kamppailevat oman epätäydellisyytensä kanssa yrittäessään luoda jotakin joka ei sitä olisi.
On olemassa kirjoitusoppaita ja kirjoitusoppaita. Tämä kirja ei kerro miten kirjoittaa. Miten kirjoittaa paremmin, tehokkaammin, löytää luovuuttansa. Ei. Tämä kirja laittaa miettimään itseään. Omaa kirjoittamistaan. Omia pelkojaan. Houkuttelee kohtaamaan niitä. Houkuttelee kirjoittamaan. Sen se myös teki kohdallani..


25. Minttu Vettenterä; Jonakin päivänä kaduttaa

Kirjasta olin tietoinen, olinhan seurannut facebookissa Enkeli-Elisan sivuja, lukenut Enkeli-Elisan sivuja toisaalla, kävin myös lukemassa Elisan vanhempien pitämää blogia, mutta nyt se näyttää olevan salasanan takana.

Mietin pitkään miksi halusin lukea kirjan. Onko se sosiaalipornoa lukea koulukiusatun tytön itsemurhasta, vanhempien tuskasta tyttären kuoleman jälkeen? Kun tietää, että fiktiivisyydestä huolimatta tarina kertoo oikeista ihmisistä. Yksi syy oli ehkä se, että kirja on ollut paljon esillä, myös mediassa. On spekuloitu tarinan todenperäisyyttä ja vaadittu vanhempien julkisuuteen tuloa. Tarvitseeko lukemiselle olla jokin motiivi? Luin ja vaikutuin.
Elisa kuoli helmikuussa. Kesken kireiden pakkaspäivien.
Kukaan vanhempi ei voisi kurjimmissa painajaisissaan kuvitella tilannetta, että löytää oman lapsensa kuolleena. Voiko sitä koskaan edes kuvitella? Ajatella, että se osuisi omalle kohdalle?
Elisa valitsi kuoleman, kun elämä oli liian raskasta. Kuoleman jälkeen Elisan äiti avasi tyttärensä päiväkirjan, joka oli ovi maailmaan, jota ei saisi olla. Kuva koulupäiviin, jotka olivat täynnä kipua, pelkoa ja häpeää.
Kurkistus koulukiusatun arkeen oli karu. Miksei kukaan puuttunut asiaan? Miksei kukaan asettunut kiusatun puolelle? En ole ollut koulukiusattu pientä nimittelyä ja syrjimistä lukuunottamatta, mutta kirjan lukeminen sai monet kyyneleet vierimään poskilleni. Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua kokemaan tällaista.
Elisasta tuli enkeli, mutta jälkeen jäivät lukemattomat koulukiusaamisen muistot. Elisan isä muisti jotain mitä ei halunnut muistaa. Hän lähti selvittämään jättämiään jälkiä kiusaajana.
Miksi joku kiusaa? Siihen on varmasti yhtä monta vastausta kuin kiusaajaakin. Moni menee porukkaan mukaan turvatakseen oman selustansa, ollaksensa osa porukkaa. Monella on omat kipeät haavat sisimmässä, jotka pitää saada peitettyä. Ei kiusaajia pidä ymmärtää kiusattujen kustannuksella. Kiusaamisen uhrin tulee saada ymmärrystä osakseen, apua, aikuisia jotka ottavat vakavasti. Mutta silti kiusaamisen syihin pitäisi puuttua. Ei auta hoitaa oireita kun pitäisi löytää se, mikä oireet aiheuttaa.
Jonakin päivänä kaduttaa on fiktiivinen tarina tosielämän ihmisistä. Se saa kysymään voiko tällaista oikeasti tapahtua ja silti se on totta kaikkialla. Se on tarina katumuksesta ja anteeksipyytämisestä, jonka lopuksi jäljelle jää vain kysymys: Voiko kaikkea saada anteeksi, itseltään?
Itse olen sitä mieltä, että tämä kirja pitäisi saada jokaisen Suomen kouluun, jokaisen oppilaan luettavaksi. Jos se saisi lapset ja nuoret ymmärtämään mitä kiusaaminen saa aikaan.

Enkeli-Elisan ympärille muodostui myös yhdistys Ei Kiusata, jonka tavoitteena on ehkäistä koulukiusaamista ja levittää tietoa koulukiusaamisesta.


24. Charlotte Brontë; Kotiopettajattaren romaani

Takakansi lupaili kirjan olevan maailmankirjallisuuden unohtumattomia rakkausromaaneja. Eikä se tainnut lupailla liikoja!
Kotiopettajattaren romaani on 1800-luvun kuuluisimpia romaaneja, köyhän ja vaatimattoman nuoren naisen ja rikkaan ja tuiman kartanonherran synkänkaunis rakkaustarina, joka lumoaa yhä uusia lukijapolvia romanttisella kohtalonomaisuudellaan.
Tämä oli ihana rakkausromaani sillä se oli jotenkin niin puhdasta ja viatonta. Olen kyllästynyt lukemaan irtoseksistä, yhdenyön jutuista, avioeroista, himosta, pettämisestä ja niin edespäin. Oli ihana uppoutua tarinaan, joka oli puhdas. Jossa päähenkilö piti arvomaailmastaan kiinni, mutta oli myös uskollinen sydämelleen.
Se on kertomus orvosta tytöstä, josta kasvoi ulkonaisesti sävyisä ja huomaamaton mutta sisäisesti intohimoinen ja oman aikansa arvoja uhmaava vahva nainen.
Jokin orpotarinoissa kiehtoo kerta toisensa jälkeen. Ehkä siksi, että yleensä ne ovat selviytymistarinoista. Kuinka huonoista lähtökohdista voi ponnistaa pitkälle. Voi saada elämäänsä onnen ja rakkauden.
Charlotte Brontën intensiivinen kertojanääni vangitsee ja viettelee heittäytymään tarinan vietäväksi.
Kertoja oli kieltämättä yksi kirjan koukuttavampia yksityiskohtia. Se oli intensiivinen ja veti mukaan tarinaan.

Kirjan alkusivuilla suomentaja Kaarina ruohtula toteaa, että Kotiopettajattaren romaani ei ole suinkaan Charlotten omaelämäkerta, mutta silti siinä on runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia. Ehkä tämä seikka tekeekin romaanista niin mukaansatempaavan..


23. Leo Tolstoi; Anna Karenina

Tämä kuuluu ehkä kastiin "tarvitseeko tästä nyt edes kirjoittaa mitään", mutta kirjoitan silti jotain.
Kuolematon romaani kuolemattomasta aiheesta, maailmankirjallisuuden suurimpia rakkausromaaneja, jonka Tolstoi kirjoitti mahtavan Sodan ja rauhan jälkeen vuosina 1875-77.
 Kuolematon romaani oikeastaan kuvaa kirjaa loistavasti. Se on suuri klassikko, joka pitää sisällään niin monia vivahteita ja henkilöitä, filosofisia ajatuksia ja syvällistä pohdistaan, että voin vain ihailla Tolstoita vieläkin enemmän tämän jälkeen. Annaakin enemmän itselleni kirjan päähenkilöiksi nousee Kitty ja Levin, joiden nuorta rakkautta ja elämää maaseudulla on erittäin mielenkiintoista seurata.
Kaunis Anna Karenina elää ilottomassa avioliitossa ylhäisen pietarilaisen virkamiehen Kareninin kanssa. Kun hän tanssiaisissa kohtaa elegantin ja miehekkään kaartin upseerin kreivi Vronskin, se merkitsee hänen toimettoman, rauhallisen elämänsä loppua, voittamatonta intohimoa ja huumaavaa onnea, johon kuitenkin kätkeytyy jo tulevan murhenäytelmän siemen.
Aihe sopii mielestäni hyvin myös nykypäivään. Pettäminen, rakkaudeton avioliitto, hetken huuman etsiminen ja niin edespäin. Ajaton aihe siis oikeastaan. Tolstoi on mielestäni kirjoittanut kirjan loistavasti. Toisaalta ymmärrän miksi Anna ajautui Vronskin syliin vaikken pettämistä hyväksykään. Toisaalta mieleen nousee ärsyyntyminen, miksi Annan pitää olla niin heikko ja antautua tunteidensa valtaan. Ja niin kirja vie mukanaan, 917 sivua lukee ihan mielellään.
Tämän rakkaustarinan taustalle Tolstoi on luonut unohtumattoman kuvan 1870-luvun Venäjästä, Pietarista ja Moskovasta, maaseudusta aateliskartanoineen ja talonpoikaistiloineen, tsaarinajan kaikista säädyistä, ihmiskohtaloista joita vain hänen kaltaisensa kertojamestari on pettämättömällä taidollaan pystynyt elävöittämään.
Suosittelen lukemaan. Klassikot ovat klassikoita ja ihania sukelluksia menneeseen aikaan. Kirjan seurasta voi vain nauttia!



22. Johanna Venho; Syntysanat

Kirjan otin luettavaksi koska Venho oli viime syksynä koulussa vieraana kertomassa kirjoistaan ja kirjoittamisestaan. Jostain kumman syystä kriitikoiden ylistämien kirjailijoiden kohdalla olen lukijana todella skeptinen ja näin oli myös Syntysanojen kohdalla, lukeehan takakannessakin jo "Palkitun runoilijan komea romaanidebyytti".

Kirjalla oli siis vaikea tehtävä edessään. Saada minut lukijana innostumaan kirjasta.
Alku oli hankalaa. Monta kertaa meinasin jättää kirjan kesken, mutta halusin lukea sen loppuun. Ja tarina vei mukanaan. Venhon kieli on kaunista. Siitä kuultaa läpi hänen taustansa runoilijana, mutta en koe sitä haitaksi. Kirjaa oli mukava lukea ja välillä ihastelin upeaa sanankäyttöä senkin uhalla, että huomio siirtyi jopa pois tarinasta.
Voiko nainen lähestyä miestä siivet selässään? Hanna ja Mesi saavat huomata, että ihminen voi muuttua, jos oppii lausumaan oikeat sanat. 
Tarina itsessään oli melko yksinkertainen, mutta piti sisällään kuitenkin yllätyksiä niin, että lukijana olin tyytyväinen lukemaani. Se pääsi kuitenkin yllättämään niin, että kirjan loputtua olin hetken aikaa ulapalla. Mitä  nyt?
Mesi saa huomata, että jos tahtoo tarinasta totta, ei voi pelätä omia sanojaan.

21. Tina Lundán; Ensimmäinen kesä












Luin aikoinaan Tina ja Reko Lundánin kirjoittaman kirjan Viikkoja, kuukausia ja se pysäytti. Se sai itkemään ja ehkä miettimään myös omaa elämäänsä. Muutama viikko sitten kirjastoautolla poistolaatikosta löytyi Tina Lundánin kirjoittama kirja Ensimmäinen kesä, joka on fiktiivinen romaani leskeksi jääneestä naisesta ja elämän jatkumisesta puolison kuoleman jälkeen.
Ensimmäinen kesä kertoo yksinäisyydestä ja ystävyydestä, parillisuudesta ja parittomuudesta, liian suuresta muutoksesta ja yrityksestä palauttaa maailma takaisin ennalleen. Se on sentimentaalisuutta karttava kertomus äidin ja tyttären ponnistelusta kohti toiveikkaampaa tulevaisuutta; todentuntuinen tarina toipumisesta, onnenetsinnästä ja pettymyksistä. 
Vaikka romaani oli fiktiivinen, pohjautuu se luultavasti hyvin paljon Lundánin omiin kokemuksiin. Tai ainakin voisin kuvitella näin, kirjoitanhan itsekin omat elämäni kriisit ja vaikeudet sanoiksi. Ehkä kirjan tuo niin lähelle se, että kuvittelin sen kertovan todellisuudesta. Että tunnetilat, ajatukset, kokemukset ovat pohjimmiltaan kirjailian omia, vaikkakin fiktiivisen henkilön kautta.

Kirja tempaisi mukaansa. Ehkä se, että läheisen ihmisen kautta olen elänyt saman prosessin läpi sai se itkemään, eläytymään yksinäisyyteen ja turhautumiseen. Mutta se toi mukanaan myös toivon. Elämä jatkuu. Siitä selviää jopa hengissä.

Lundánin haastattelun voi lukea täältä jos jotakuta kiinnostaa.


20. Birger Thureson; Inkerin Lilja
Saksalaisten etulinjan vyöryessä kohti Inkeriä ja Leningradia kesällä 1941 venäläiset kuljettivat Rönölän miesväen työleireille Siperiaan. Silloin erosivat myös Suomalaisen perheenjäsenten tiet - isä-Antti vietiin, muut jäivät. Samalla alkoi perheen naisväen evakkotaival. Ensin kymmenien tuhansien muiden tavoin Suomeen. Myöhemmin pako jatkui Ruotsiin, kalastusaluksen lastiruumassa yli Pohjanlahden.
Kirja oli koskettava ja luin sen melkein yhdeltä istumalta kesälomareissullamme. Se kertoi asiasta, joka on ollut itselleni hyvin kaukainen ja vieras; inkeriläisistä ja heidän kohtalostaan. Juurettomuudesta. Ihmiset ympärillä kysyvät ovatko he venäläisiä vai suomalaisia. Itse he kokivat olevansa inkeriläisiä.
Kirja on selviytymistarina, mutta ennen kaikkea se on kertomus Jumalan huolenpidosta.


19. Sinikka ja Tiina Nopola; Risto Räppääjä ja kauhea makkara.

Tämä kirja oli ainakin meille aikuisille pienoinen pettymys. Vaikka tarinan idea olikin ihan hauska ja tapahtumia riitti, niin tuntui siltä, että Riston ja Rauhan touhut toimivat paljon paremmin Suomen maan kamaralla ja kotiympyröissä. Osan kirjasta taisin myös nukkua matkaväsymystäni pois, mutta pääsin kärryille kyllä lasten briiffauksen jälkeen...


18. Sinikka ja Tiina Nopola; Hetki lyö Risto Räppääjä

Tämä kirja aloittaa koko Risto Räppääjä -kirjasarjan ja olikin hyvä esittely keskeisimmistä hahmoista. Nopoloiden kieli on vain niin loistavaa, että aikuinenkin viihtyy kirjan parissa. Kotona odotti vielä Risto Räppääjä -dvd, joka tuli katsottua muutama päivä sitten kirjojen innoittamana.


17. Slavenka Drakulic; Balkan Express

Luettuani Drakulicin edellisen kirjan Aivan kuin minua ei olisi etsin hänen kirjojaan lisää. Koska aihepiiri, Balkanin sota, alkoi kiinnostaa hyvin paljon.
Balkan Express alkaa siitä mihin uutiset loppuvat. Se on kirja meille, jotka haluamme ymmärtää miten sota myrkyttää mieltämme ja elämäämme; kuinka nuoret miehet saattavat verisesti tappaa lapsuuden kavereitaan ja raiskata naapurikylän naisia. Drakulic osoittaa miten sota vaikuttaa meihin kaikkiin. Sodassa ei ole syyllisiä eikä syyttömiä.
Kirjassa todetaan, että sotaa ei käydä vain rintamalla, vaan kaikkialla. Slavenka kertoi kirjoittaneensa sodasta, koska se oli hänelle tapa selviytyä.

Aluksi kirja tuntui todella raskaalta lukea. Drakulicin kirjoitustyyli on hyvin paatoksellinen ja joissain vaiheissa se alkoi ahdistamaan. Toisaalta loppua kohden ymmärsin tekstin paatoksellisuuden. Kertoohan kirja sodasta, kirjoittaman omista kokemuksista. Asioista, joita hän on itse nähnyt ja kuullut.
Kirja pysäytti.
Kuinka sota tekee tuohoaan ihmisissä. Saa ihmiset muuttumaan. Kuinka sota tekee ystävistä toistensa vihollisia.
Kirja ei jättänyt kylmäksi. Ei. Se jätti paljon mietittävää.


16. Nicky Cruz; Juoksu jatkuu

Kirja on jatkoa Cruzin ensimmäiselle kirjalle Juokse poika juokse. Kirjassa Nicky jatkaa juoksuaan, mutta tällä kertaa Jumalan asialla. Vuosien kuluessa Nickyn työ on laajentunut ja hänen vastuunsa on kasvanut. Kirja kertoo Nickyn työstä, kohtaamisista hädässä olevien ihmisten kanssa niin New Yorkissa, Hondurasissa kuin Unkarissakin.

15. Eeva Backman - Ronald Fair; Kahdesti armahdettu

Kirja kertoo Eevasta, joka kirjan tapahtumien aikaan oli parikymppinen nuori nainen, joka oli hukassa oman elämänsä kanssa. Hänet tuomittiin heroiinin salakuljetuksesta kolmeksikymmeneksi vuodeksi Bangkokissa sijaitsevaan pahamaineiseen Lard Yaon naisvankilaan.
Lähes kolmen vuoden vankeuden jälkeen Eeva sai armahduksen Thaimaan kuninkaalta - mutta kuningasten Kuninkaan armahduksen hän oli saanut jo paljon aikaisemmin.
Vankilakokemus muutti Eevan elämän täydellisesti. Vankilasa hän sai käsiinsä Uuden Testamentin ja lopulta Eevan etsintä päättyi Jumalan löytämiseen. Kokemus muutti Eevan elämän täysin, mutta myös hänen suhtautumisensa vankeuteen ja muihin vankeihin. Tällä muutoksella oli kauaskantoiset seuraukset niin hänen kuin muidenkin vankien elämässä.


14.  Irja Wendisch; Me sotilaiden lapset

Takakansi kertoo, että kirja
perehtyy sodankäyneiden miesten tarinoihin tarkastellen aihetta heidän lastensa ja myös omien kokemustensa kautta. Näin muodostuu kokonaiskuva elämästä sodanjälkeisinä vuosina Suomesta.
En itse asiassa ehtinyt koskaan lukea kirjaa loppuun saakka opiskelukiireideni yms. vuoksi, vaan muutama kymmenen sivua jäi lukematta. Mutta kirja oli mielenkiintoinen. Se avasi silmiäni sodan aiheuttamiin traumoihin niin sodassa taistelleissa miehissä, mutta myös heidän lähiomaisissaan.
Ei ketään voi oikeastaan syyllistää. Kuka lähti vapaaehtoisesti sotaan? Halusiko sotaan lähtenyt mies nähdä ja kokea kaiken sen, mitä joutui käymään läpi? Ja onko loppujen lopuksi rintamalta palaajan vika, ettei hän ole enää entisellään?
Silti on sääli, kuinka paljon lapset joutuvat kärsimään aiempien sukupolvien kokemuksien vuoksi. Moni menetti sodassa isänsä ja äitinsä joko konkreettisesti tai henkisellä tasolla. Mutta summa summarum, sota jätti jälkensä. Voimakkaammin kuin kukaan osasi silloin edes ajatellakaan.


13.  Gwen Wilkerson; Hänen voimassaan päivä kerrallaan

Kirja kertoo Gwenin elämästä puolisonsa Davidin rinnalla.
Takakansi kertoo, että
Monivaiheinen elämä on koulinut Gweniä ja tehnyt hänestä vahvan, myötätuntoisen naisen, jonka kautta Jumala toimii.
Pidin kirjasta todella paljon. Se oli jotenkin lohdullinen ja antoi toivoa meille tavallisille pulliaisille. Myös Wilkersoneilla oli avio-ongelmia (kenelläpä ei olisi!), joskus Gwen lukitsi saarnamatkoilta palanneen miehensä ulos koska oli väsynyt, vihainen ja turhautunut. Ei usko tee meistä yli-ihmisiä eikä sitä vaaditakaan. Sen kirja minulle kertoi, mutta ennen kaikkea se kertoi Jumalan huolenpidosta vastoinkäymisten keskellä. Siitä, ettei Jumala jätä koskaan yksin!


12. Azar Nafisi: Lolita Teheranissa
Iranilainen kirjallisuuden professori Azar Nafisi joutui vuonna 1995 luopumaan työstään Teheranin yliopistossa jyrkkien määräysten vuoksi. Sen jälkeen Nafisi keräsi seitsemästä parhaasta naispuolisesta oppilaastaan ryhmän. Se kokoontui viikoittain hänen kotonaan lukemaan länsimaisia klassikoita.
Mielenkiintoinen lähtökohta kirjalle ja herätti heti mielenkiintoni. Vaikken feministi olekaan (vai olenko?) naisten asema ympäri maailmaa kiinnostaa ja se oli yksi syy miksi tartuin kirjaan. Toinen syy oli tuo kirjallisuuden mukaan ottaminen kirjaan.
Koska teokset olivat kiellettyjä, naisten piti opiskella salaa. Kaksi vuotta kestäneen opiskelun aikana heidän kaapujensa alta alkoi paljastua värikkäitä persoonia. Naiset rohkaistuivat puhumaan paitsi kulttuurista myös tiukasti säädellystä islamilaisesta yhteiskunnasta. --- Mielipiteenvaihto antoi heille voimaa selviytyä vaikeuksista.
Länsimaisena naisena minun on ollut hyvin vaikea ymmärtää esimerkiksi näiden iranilaisnaisten elämää, mutta kirja antoi paljon uutta informaatiota. Ihailen ennen kaikkea sitä, että vaikkeivat he voineet kapinoida kovinkaan näkyvästi yhteiskuntansa sääntöjä vastaan rikkoivat he niitä omalla tavallaan. Esimerkiksi lukemalla salaa kiellettyä länsimaista kirjallisuutta ja olemalla kaapujensa alla jotain aivan muuta kuin yhteiskunnan päättäjät ajattelivat.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, muttei ollut aivan helppo luettava. Kirjallisuustieteellinen näkökulma teki kirjasta melko tuhdin paketin ja sitä pystyi lukemaan vain pätkän kerrallaan. Se ei kuitenkaan ollut huono piirre vaan joskus kirjoja onkin paras lukea juuri pieninä annoksina.

Tämä oli kirja, joka herätti paljon ajatuksia. Suosittelen luettavaksi!


11. David Wilkerson: Hei saarnamies...sä pääset läpi

Kirja on Jatkoa Wilkersonin aikaisemmalle kirjalle Risti ja linkkuveitsi. Kirja kertoo Wilkersonin työstä New Yorkin nuorten parissa, kaduilla ja Teen Challenge-keskuksessa. Kirja sisältää paljon Wilkersonin omia ajatuksia ja "saarnoja", eikä ole enää elämänkerrallinen teos kuten edeltäjänsä.

Kirja tempaisi mukaansa joten tuli luettua melkeinpä yhdeltä istumalta. Jotenkin voin vain ihailla sitä arvokasta työtä, mitä Wilkerson elämänsä aikana teki. Kuinka hän oli aina valmis palvelemaan muita ja tekemään kaikkensa, että edes yhden ihmisen elämä saisi uuden suunnan. Siinä esimerkkiä meille itsekullekin!


10. David Wilkerson: Risti ja linkkuveitsi

Wilkerson kirjoitti kirjan vuonna 1963. Se perustuu tositapahtumiin ja keskittyy Wilkersonin alkavaan "uraan" New Yorkin jenginuorten parissa. Kirjassa sivutaan myös Mau-Mau -jengijohtajan, Nicky Cruzin elämässä tapahtunutta muutosta ja tämä tuo mukavan säväyksen luettuani Juokse poika juokse -kirjan juuri eilen.

Kirja antaa rehellisen kuvauksen tuon ajan jengikulttuurista, mutta ennen kaikkea siitä, mitä Jumala voi saada aikaan näiden nuorten parissa jos on vain joku joka lähtee toimimaan lähetyskäskyn mukaan. Ihmeet ovat aina mahdollisia!


9.  Nicky Cruz: Juokse poika juokse

Juokse poika juokse on Nicky Cruzin vuonna 1968 kirjoittama omaelämäkerrallinen romaani jossa kerrotaan hänen tarinansa. Cruz elää lapsuutensa spiritistivanhempiensa vaikutuspiirissä kunnes teini-ikäisenä saa vanhemmiltaan rahat menolippuun veljensä luokse New Yorkiin. Cruz nousee pian pahamaineisen Mau-Mau -jengin johtajaksi. Lopulta hän tulee pisteeseen, joka muuttaa koko hänen elämänsä ja tulevaisuutensa...

Itse luin kirjan jo ties monettako kertaa, mutta joka kerta se tempaa mukaansa! Suosittelen siis lämpimästi.


8. Anni Blomqvist: Meri yksin ystäväni

Meri yksin ystäväni on Blomqvistin omaelämänkerrallinen kirja. Takakannessakin luvattiin sen miellyttävän ainakin niitä, jotka ovat Blomqvistin aiemmasta tuotannosta, Myrskyluodon Maija -sarjasta, pitäneet.

Kirja kertoo Blomqvistin elämästä lapsuuden päivistä hänen elämänsä traagisimpiin kokemuksiinsa saakka. Se on tarkka kuvaus saaristolaiselämästä, elihän Blomqvist itsekin koko elämänsä Ahvenanmaan saaristossa.

Kirja oli nopea lukea, tempaisi mukaansa. Se on tarkkaa kuvausta arjen pienistä hetkistä ja saa lukijan pysähtymään hetkeksi aikaa paikoilleen.


7. Merete Mazzarella: Tähtien väliset viivat

Kirja sisältää esseitä identiteetistä. Esseet ovat kaunokirjallisia esseitä ja niitä on helppo lukea. Ne myös herättävät ajatuksia ja laittavat pohtimaan myös omaa identiteettiäni. Tähän kirjaan törmäsin kirjoittaessani esseetä naiseudesta ja kirjasta saikin hyvän keskustelukumppanin omille ajatuksilleni.

Kaunokirjallisena esseistinä Mazzarella kuuluu lajityypin suuriin suomenruotsalaisiin nimiin. Takakansi kertoo seruaavaa:
Mazzarellan vaikuttava lukeneisuus ja kieli, joka tuntuu yhtä aikaa leikillisen helpolta ja tieteellisen tarkalta, yhdistyvät tässä teoksessa kykyyn ammentaa mielenkiintoista aineistoa omasta elämästä, kun pohdittavana ovat suuret kysymykset: Kuka minä oikein olen? Olenko minä se, joka luulen olevani? Kuka ratkaisee kuka minä olen --- minä itse vai joku muu?
Vaikka kirja onkin helppolukuinen, ei se ole silti aivan kevyttä tavaraa. Teksti on hyvin jutustelevaa ja esseet käsittelevät paljon Mazzarellaa itseään, mutta esseestä sanotaankin, että sen selvin tunnusmerkki on ensimmäinen persoona, mutkattomasti siinä lausutaan tuo häikäilemätön ja vaatimaton sana: minä. Mutta siitä huolimatta tekstistä paistaa kirjoittajan lukeneisuus ja antautuneisuus aiheelleen. Ja vaikka esseet tuntuvat rönsyilevän hyvinkin paljon, eivät ne kuitenkaan kadota punaista lankaa hetkeksikään.

Suosittelen siis lukemaan. Jos et ole koskaan aikaisemmin lukenut esseitä, on tämä kirja helppo askel lähteä liikkeelle. Ja toisaalta väittäisin, että jokaiselle tekisi hyvää pysähtyä välillä miettimään myös omaa identiteettiään..


6. Sinikka ja Tiina Nopola:  Risto Räppääjä ja Nuudelipää

Tämä oli ensikosketukseni Risto Räppääjään ja pidin kyllä todella paljon. Tarina oli mukaansa tempaava ja loistavasti kirjoitettu. Eikä ollut vain kerta tai kaksi kun nauroimme Ukkokullankin kanssa tarinan tapahtumille. Nyt lapset jo kyselevätkin koska taas lähdetään pidemmälle automatkalle ja otetaan seuraava Räppääjä kuunteluun. Siihen ei taida olla kenelläkään vastalausetta ;)


5. Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito

Eräällä kirjastokäynnillä hyllystä löytyi Ron McLartyn kirja Polkupyörällä ajamisen taito. Takakansi kertoo kirjan olevan tavisten ja luusereiden sankaritarina, sydämeenkäypä on the road -romaani. Se kertoo keski-ikäisestä Smithy Idesta, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen lähtee pyöräilemään halki amerikan mantereen. Kirjassa nivoutuu niin Smithyn pyöräretken tapahtumat kuin menneisyyden muistot, jotka valottavat nykytilannetta hyvin.

Täytyy tunnustaa, että ensimmäiset muutama kymmenen sivua mietin vähän väliä jättäisinkö kirjan kesken, alku ei temmannut mukaan toivotulla tavalla. Mutta tämän yli päästyäni olin lopulta niin tarinan lumoissa, ettei mielessä enää käynyt lukemisen lopettaminen kesken kirjan. Ehkä en rankkaa edelleenkään lempikirjakseni tai parhaimmaksi koskaan lukamakseni kirjaksi, mutta hyvä se silti oli.


4.  L.M. Montgomery: Sininen Linna.

Sininen linna kertoo Valancy Sterlingistä, joka on äitinsä ja sukunsa alistama, elämäänsä kyllästynyt 29 -vuotias vanhapiika. Valancyn elämä muuttuu hänen kuullessaan lääkäriltään olevansa parantumattomasti sairas ja tuona hetkenä Valancy päättää elää elämänsä viimeisen vuoden täysillä ja näin hän todella tulee tekemään.

Kirja on taattua Montgomerya, kaunista kieltä ja kaunista tunnelmointia. Kirja, jonka pariin voin palata aina uudestaan...


3. Åsne Seierstad:  Satayksi päivää

Kirja kertoo Seierstadin oleskelusta Irakissa vuonna 2003. Tammikuusta huhtikuuhun, satayksi päivää, hän raportoi eri maiden medioille Irakin sodasta, tapahtumista ennen sotaa, sodan aikana ja sodan jälkeen.
Kuten takakansikin kertoo, teos antaa hyvän kuvan sotakirjeenvaihtajan työstä. Toisaalta se antoi myös hyvän kuvan diktaattorin käden alle alistetusta kansasta ja siitä, mitä annettu vapaus toi mukanaan.

Pidän itse Seierstadin kirjoista ja tavasta kirjoittaa ja uskallan suositella tätä kirjaa muillekin luettavaksi.


2. Slavenka Drakulic: Aivan kuin minua ei olisi.
Kaunistelematon kertomus sodan raakuuden musertaman naisen valinnasta. S:n tarina Balkanin sodan vankileiriltä antaa kielen sotien nimettömien naisten kokemuksille, ihmisarvon riistolle ja ruumiin häpäisylle. Mutta mistä uneksii lapsi, joka hamuaa maitoa S.:n rinnoilta? Vain S. voi päätää määräävätkö senkin kohtalon isien julmuudet.
Siinä kirjan takakannen teksti. Ja kertoo jotain kirjan sisällöstä. Tai on vain pintaraapaisu siihen, mitä kirja pitää sisällään. Pysäyttävä lukukokemus, taidokkaasti kudottu tarina, joka ei takuulla jätä kylmäksi. Päähenkilössä tiivistyy satojen naisten kokema kohtalo, mutta se taitaa loppupeleissä olla vain pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea ihmiset joutuvat sotien vuoksi kokemaan.

Loppukaneetiksi sanottakoon, että tätä kirjaa ei kannata ottaa matkalukemiseksi junaan tai muuhun julkiseen kulkuvälineeseen. Juuri ja juuri pystyin olemaan kyynelehtimättä täpötäydessä junassa...


1. Christmas Carol Kauffman: Ei kenenkään lapsi
Ei kenenkään lapsi on uusintapainos nuoren englantilaistytön ja hänen David.poikansa kohtalosta. Salaperäinen syntymä varjostaa Davidin elämää, kunnes palat alkavat loksahdella kohdalleen. Christmas Carol Kauffman on tuottanut lukuelämyksen, joka ei jätä ketään kylmäksi.
En tiedä lupaileeko takakansi liikoja mutta toisaalta en voi sanoa, etteikö kirja olisi ollut hyvä. Lukuelämys, siitä en mene takuuseen kuitenkaan. Pitäisi tietenkin lukea alkuperäiskielellä niin voisin sanoa oliko vika itse teoksessa vai suomennoksessa. Mutta ei, en siis lähde lyttäämään teosta. Se piti kyllä otteessaan niin etten halunnut lopettaa kirjaa keskenkään (miten kävi Sofi Oksasen Baby Janen kohdalla, lopetin tylysti kesken.).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti